Professori Michael Branch on ansiokkaasti tutkinut A.J. Sjögrenin vaikutusta suomalaisen identiteetin syntyyn. Hän sai ansioistaan Kalevalaseuran palkinnon vuonna 2008.
Tässä alla on hänen puheensa vuodelta 2001. Silloin pidettiin Kausalassa seminaari Sjögren Seuran 10-vuotisen toiminnan juhlistamiseksi.
Tässä alla on hänen puheensa vuodelta 2001. Silloin pidettiin Kausalassa seminaari Sjögren Seuran 10-vuotisen toiminnan juhlistamiseksi.
Michael Branch
University College London
A.J. Sjögrenin Seura r.y.
1991-2001
Juhlaseminaari 10.-11.11.2001
Iitti
Mikä mies Sjögren oli?
Nykyajan sosiologi kutsuisi käsityöläisperheeseen syntynyttä Sjögreniä ‘marginaali-ihmiseksi’, henkilöksi, joka luonteensa, synnynnäisen kyvykkyytensä ja koulutuksensa keinoin irroittautuu siitä yhteiskuntaluokasta, johon hän on syntynyt, ja etsii elämänsä täyttymystä sellaisista yhteiskunnallisista ja ammatillisista oloista, joissa hän on aina uusi tulokas, eikä koskaan luontevasti omillaan. Kun eteenpäin ajava kunnianhimo liittyy korkeaan älykkyyteen ja ammattitietoihin levoton, usein maanisdepressiivinen ‘marginaali-ihminen’ voidaan lukea niihin, jotka muuttavat yhteiskuntaa. Sellaisia ihmisiä tšekkiläinen tutkija Miroslav Hroch pitää teoksessaan Euroopan kansallisliikeistä hyvin keskeisinä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun vuosikymmenille.
Sjögren oli ‘marginaali-ihminen’ parhaimmillan. Hän oli syntynyt suomea puhuvaan ympäristöön. Hänen ollessaan kahdeksanvuotias paikkakunnan pastori otti hänet siipiensä suojaan palkkaamalla hänet rutiininomaisiin toimistotöihin ja opettamalla hänelle samaan aikaan ruotsia. Heti kun Sjögrenin ruotsin kielen taito oli riittävä, pastori toimitti hänet Loviisan alkeiskouluun, jossa ollessaan Sjögren elätti itsensä toimimalla yksityisopettajana eräässä porvarillisessa perheessä. Hän opetti perheen lapsille ilta-päivällä sen, mitä oli itse oppinut aamulla koulussa. Loviisasta Sjögren siirtyi Porvoon kymnaasiumiin, ja vuonna 1813 Åbo Akademiin, missä hänestä tuli yksi Turun romantiikan nuorempia aktivisteja.
Sjögrenin julkaisemattomista päiväkirjoistaan käy ilmi se voimakas vaikutus, mikä Herderillä ja Porthanilla oli häneen siihen aikaan. Jo vuonna 1814 Sjögren alkoi tehdä kenttämatkoja, joilla hän etsi suomalaista kansanperinnettä. Vuosien 1816 ja 1817 matkoilla Inkeriin hän kuuli laulettavan aitoa kalavalamittaista runoutta. Hän tajusi runojen korkean iän ja ymmärsi niiden kansallisen merkityksen. Tämä elämys vaikutti mm. siihen, että hän päätti siitä lähtien opiskella Pohjois-Venäjän suomensukuisten kielten puhujien historiaa, kieliä ja perinnettä.
Myös Venäjän viranomaiset uskoivat – vaikkakin eri syistä – , että oli tärkeää tutkia suomensukuisia kansoja. Venäläisillä oli siihen aikaan suuri tarve kuvata maansa historia, maantiede, ilmasto, taloudelliset resurssit, kielet ja kulttuurit. Tutkimustyöstä vastasi pääasialliesti Pietarin Keisarillisen Tiedeakatemian jäsenet. Tiedeakatemian jäsenet uskoivat myös, että suuri osa Pohjois-Venäjän kansoista puhui suomen murteita, ja sen vuoksi he etsivät suomalaisia tiedemiehiä tätä työtä varten. Jo vuosisadan alussa Porthan oli kieltäytynyt Tiedeakatemian kutsusta suorittaa tällainen matka. Kun ajatus elvytettiin 1810-luvun lopulla, Sjögren pyrki tähän tehtävään. Kielimies Gustaf Renvallin ja historioitsija Anders Hippingin avustamana hän muutti vuonna 1819 Pietariin, missä hän alkoi valmistautua matkalle. Ministerivaltiosihteeri Robert Rehbinderin tukemana Sjögren sai keisarilta matka-apurahan, komennuksen ja valtuudet suorittaa tutkimuksia Pohjois-Venäjän kansojen keskuudessa.
Sjögrenin matka kesti viisi vuotta (1824 - 1829). Matkaten noin 12 000 kilometriä ratsain, vaunuissa, reessä ja vesiteitse hän kulki Aunuksessa ja Vienan Karjalassa, Suomen koillisosassa ja Pohjois- ja Itä-Lapissa. Lapista hän matkasi itään Uralille aina Permiin saakka. Hän palasi Pietariin eteläistä reittiä Kazanin ja Vologdan kautta mukanaan suuri määrä aineistoa eri kansojen historiasta, kielistä, kansanrunoudesta ja kansanperinteestä, onomastiikasta, ja taloustieteestä.
Sjögrenin palattua Pietariin hänet nimitettiin Tiedeakatemian tutkijan virkaan, jossa hän julkaisi vuosina 1830 – 1834 tutkimusmatkansa tuloksia. Nämä teokset, yhdessä hänen matkansa aikana ilmestyneiden julkaisujen kanssa, edustivat suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta uutta luokittelua ja uutta suuntaa. Luokitteluun, joka perustui kielellisiin todisteisiin, Sjögren lisäsi löytämänsä vepsäläiset. Samalla Sjögren valotti uudella tavalla saamen kieliä ja niiden suhdetta suomen kieleen, ja kirjoitti perustavaa laatua olevan kuvauksen komin kielestä. Hänen matkansa aikana Suomessa ja Venäjällä julkaistut sanomalehtiartikkelit välittivät myös uusia tietoja Karjalasta ja sen kansanrunoudesta. Hänen vuonna 1828 Helsingissä julkaisemansa Kemi-Lappmark -teos oli erinomainen näyte niistä monitieteisistä aluekuvauksista, jollaisilla Tiedeakatemia oli jo systeemaattisesti kuvaamassa Venäjää.
Sjögrenin muut tämän kauden pääteokset käsittelivät toisaalta historiaa, onomastiikkaa, kansatiedettä ja kansanrunoutta alueelta, joka ulottui Suomesta itään Arkangelin ja Mezenin seuduille ja toisaalta Pietarin ympäristön inkeriläisten uudempaa historia ja silloisia oloja. Teokset pyrkivät hahmottamaan suomalaisten, erikoisesti hämäläisten ja karjalaisten, muinaishistoriaa. Lähestymistavaltaan ja yksityiskohdiltaan teokset ovat porthanilaisia; käsitteiltään ja hengeltään ne ovat tyypillisiä 1800-luvun alun kansallisyrityksiä luoda uudelleen menneisyyden niin sanottu ‘kulta-aika’. Inkeriä koskeva tutkimus käsitteli myös silloista nykyaikaa, ja sen kansanrunoutta koskevat osat täydensivät Elias Lönnrotin samaan aikaan tekemää keruutyötä Karjalassa.
Sjögrenin tämän kauden työllä oli kauaskantoinen merkitys. Hänen suomalais-ugrilaisten kielten luokittelunsa pysyi vakiomallina, kunnes Otto Donner uudisti sen vasta vuonna 1878. Erityisen tärkeä oli Sjögrenin monitieteinen tutkimusmetodi, joka yhdisti historian, kielitieteen, onomastiikan ja kansatieteen. Sjögren sovelsi näihin tieteenaloihin aikansa uusimpia tieteellisiä menetelmiä. Pian sen jälkeen tämän metodin pohjalta lähti liikkeelle Suomessa näiden oppiaineiden erillinen, itsenäinen kehitys. Sjögrenin nimeä yhdistetään enää harvoin tähän prosessiin, koska suuresta osasta hänen tämänaikaista työtään tuli nopeasti yleistä tietoa. Esimerkiksi mainittaakoon Lönnrot, joka sai Sjögreniltä paljon, mukaan luettuna vuoden 1835 Kalevalan esipuheen muinaishistorian kaava ja jotkut vuoden 1849 Kalevalan runotoisinnot. Tähän Lönnrot itse viittasi osuvasti Sjögrenin muistopuheessaan:
että me virta silmiemme edessä harvoin muistamme lähdettä, josta se sai alkunsa, ja leipä suussa emme ajattele sitä, joka muokkasi maan tai kylvi siemenen.
Sjögrenin elämän viimeiset kaksikymmentä vuotta (1835 – 1855), jotka hän vietti Pietarissa akateemikkona ja Suomen kansallisaatteiden lujana kannattajana, olivat sekä tapahtumarikkaat, vastuun ja työn puolesta vaativat että välillä vaarallisetkin. Hänen asemansa Tiedeakatemiassa ei ollut helppo. Nikolai I:n aikana Akatemiaa johti Sergei Uvarov, joka oli myöskin Venäjän Kansallisen Koulutuksen ministeri. Tänä aikana Akatemia oli keisarin ‘Ortodoksisuus, autokratia ja virallinen nationalismi’ -politiikan älyllinen toimielin. Sjögrenillä oli siis Akatemiassa hyvin arkaluonteinen rooli keisarikunnan ei-venäläisten kansojen asiantuntijana. Sjögrenin tehtäviin kuului mm. tietojen hankkiminen viranomaisille ei-venäläisten kansojen koulutukseen liittyvistä asioista, toimiminen neuvonantajana kansallista kysymystä koskevissa asioissa, ja siitä päättäminen, voitiinko tiettyjä teoksia julkaista.
Sjögren hoiti nämä tehtävät hienovaraisesti ja mahdollisimman paljon kyseessä olevien kansallisten ryhmien edut mielessään. Hän kykeni monilla tavoin auttamaan esimerkiksi virolaisia kansallismielisiä saamaan työnsä julkaistuksi, mm. Kreutzwaldia ja Wiedemannia. Lönnrot ja muut hänen sukupolvensa suomalaiset kääntyivät Sjögrenin puoleen halutessaan päästä käyttämään Venäjällä olevia arkisto-, kirjasto- ja kenttätyöaineistoja. Kuvaava esimerkki siitä, miten Sjögren käytti Tiedeakatemiassa vaikutusvaltaansa Suomen kansallisaatteiden edistämiseksi, oli hänen Castrénille antamansa tuki, jota ilman Castrén ei olisi päässyt tekemään kieli- ja kansatieteellisä tutkimuksiaan Siperiassa.
Sjögrenin tämän ajan tutkimukset merkitsivät siirtymistä Porthanin ajan monitieteisyydestä empiirisen tieteenalan ja metodin suppeammin kohdistettuun lähestymistapaan. Tässä Sjögren oli kansainvälinen uranuurtaja. Vaikkakaan hän ei kokonaan hylännyt historiaa, hän keskittyi yhä enemmän kieli- ja kansatieteeseen. Kuten aikaisemminkin hänen tutkimuksensa perustuivat kenttätöihin. Vuosina 1835 - 1838 hän matkusti Tiedeakatemian palveluksessa Kaukasiaan, missä hän tutki kieliä ja kansoja. Tuloksena oli ensimmäinen osseetin kielioppi ja sanakirja, joiden ansiosta Pariisin Ranskan Instituutti myönsi hänelle vuonna 1846 arvostetun Volneyn kultamitalinsa. Liivin- ja Kuurinmaalla kesinä 1846 ja 1852 tehdystä kenttätyöstä olivat tuloksena liivin kielen tekstikokoelmat ja kielioppi. Sjögrenin osseettia ja liiviä koskevat teokset ovat edelleenkin arvostettuja lähteitä. Mainittakoon myös, että Ossetian pääkaupungissa on edelleenkin Sjögrenin kunniaksi pystetty muistomerkki.
Aikanaan Sjögren tunnettiin Tiedeakatemiassa lujana suomalaisten etujen puolestapuhujana. Hyvä esimerkki tästä oli Akatemian vuonna 1840 Länsi-Siperiaan aloittama suuri tutkimusretki. Koska Sjögren ei itse terveydellisistä syistä pystynyt lähtemään tällaiselle obinugrilaisia koskevalle tutkimusmatkalle, jotkut akateemikot ehdottivat, että hänen tilalleen otettaisiin unkarilainen Antal Reguly. Sjögrenin julkaisematon kuvaus siitä, miten hän vakuutti Akatemian siitä, että nuori ja suhteellisen tuntematon suomalainen tutkija Castrén olisi paljon sopivampi suorittamaan tällaisen matkan, muistuttaa paljon enemmän kansainvälistä ryöväriromaania kuin erästä aatehistorian tärkeätä vaihetta. Erityisen tärkeä osuus Sjögrenillä oli näinä vuosina kansallisten tieteiden kehittämisen kannalta nuorten suomalaisten neuvonantajana ja opastajana. Castrén on vain yksi esimerkki tästä, Lönnrot on toinen. Erityisen tärkeä Sjögrenin suomalaiselle tieteelle tekemä palvelus oli se, että hän varmisti, että kansallisen identiteetin pohjana olevat tieteelliset aineistot, analyysit ja päätelmät pääsivät sen ajan oppineen maailman tiedoksi. Tämän tärkeän vuorovaikutuksen mahdollisti myös se, että Sjögrenin tutkimukset julkaistiin Akatemian erilaisissa kansainvälisissä vuosijulkaisuissa.
Pohdittaessa Sjögrenin panoksen merkitystä Suomen kansallisidentiteetin muodostumisessa on tarpeen miettiä, miksi suomalainen historiankirjoitus näyttää jättäneen ottamatta Sjögrenin huomioon. Osittain syyt ovat henkilökohtaisia. Ei Sjögrenin elämäntyyliin eikä hänen kuolintapaansa sisältynyt sellaisia sankarillisia aineksia, joita kansallissankareilta edellytetään (erityisesti kun verrataan Sjögreniä hänen klientiinsa, Castréniin).
Osittain syyt ovat poliittisia. Sjögren oli väliinputoaja. Toisaalta oman maan kiihkeät nuoret kansallismieliset parjasivat häntä ‘ei-suomalaiseksi’, koska hän toimi ulkomailla, ja toisaalta hänen mahdollisuutensa toimia oman maan kansallisaatteen hyväksi olivat vähenemässä Nikolain Venäjän vaikeutuvien poliittisten olojen takia. Sen lisäksi, vallankumousten vuonna, 1848, Sjögreniä ruvettiin seurailemaan. Sjögren tajusi poliisin tarkkailevan itseään tapahtuman jälkeen, jossa hänen vanhin tyttärensä pidätettiin poliittisista syistä. Sjögrenin päiväkirjasta paljastuu hänen pelkonsa, että tästä lähtien hänen mahdollisuutensa edistää edelleenkin oman maansa intressejä loppuisi siihen.
On vielä yksi Venäjän ja Suomen intressien otollinen kohtaamisalue, jonka olen tarkoituksella jättänyt tähän, koska se koskee sitä, mitä Sjögren saattaa vielä nyt tarjota tieteelle. Tarkoitan Sjögrenin jäämistöä, josta on melkoisia kokoelmia Tiedeakatemian Pietarin osastossa ja Helsingissä, mm. yliopiston kirjastossa. Sjögreniltä saatuja kirjeitä on tallella myös Euroopan eri kaupunkien arkisto- ja kirjastokokoelmissa. Sjögrenin jäämistö on tieteelle edelleenkin hyvin tärkeä sekä määränsä että monipuolisuutensa vuoksi. Sjögren ei ollut vain suuri dokumenttien keräilijä; hän oli myos innokas hamstraaja — olivatpa kyseessä ainutlaatuiset muistiinpanot sukupuuttoon kuolleesta murteesta tai ystävän lähettämästä vierailukutsusta.
Pietarissa säilynyt aineisto koskee pääasiallisesti Sjögrenin tieteellistä työtä. Se koostuu enimmäkseen kentällä tehdyistä muistiinpanoista, hänen Pohjois-Venäjälle ja Kaukasiaan tekemiensä tutkimusmatkojen dokumenteista — sekä käsikirkoituksista että julkaisuista. Lisäksi aineistossa on luonnoksia hänen myöhemmin julkaistuista töistään; lukuisia raportteja, jotka on laadittu osana akateemikon virkavelvollisuuksia; laajoja kokoelmia Suomen, Karjalan ja Inkerin kansanrunoutta; ja aineistoa, joka liittyy Sjögrenin varhaisimpiin vuosiin.
Helsingin yliopiston kirjastossa olevat aineistot liittyvät suoranaisemmin Sjögrenin persoonaan. Hallitseva on hänen päiväkirjansa, Allmänna Ephemerider. Tämä noin 8 000 sivua käsittävä jatkokertomus alkoi 1. syyskuuta vuonna 1806, ja tuskin päivääkään kului ilman merkintää Sjögrenin kuolinpäivään 18. tammikuuta 1855 saakka. Päiväkirja on kirjoitettu suurimmaksi osaksi ruotsiksi, mukana on joitakin lyhyitä jaksoja ranskaksi, saksaksi, venäjäksi, kreikaksi ja latinaksi. Päiväkirjan tehtävä vaihtelee vuosien kuluessa. Kauttaaltaan diskurssiivisena ja analyyttisena se sisältää suurimmasta osasta Sjögrenin elämää, yksityiskohtaiset tiedot jopa kirjoittajansa ruokavaliosta, terveydestä ja fyysisestä kunnosta. Välistä se palvelee muistikirjana, kun muuta paperia ei ollut käytettävissä, ja on näin myös kielitieteellisten, historiallisten, kansatieteellisten ja kansanrunoutta koskevien muistiinpanojen ja näytteiden varasto. Sjögrenin elämän loppupuolella, kun hän ei tuntenut enää oloaan turvalliseksi Pietarissa sekä Tiedeakatemian sisäisten riitojen että lisääntyvien poliittisten vaikeuksien vuoksi, päiväkirja muuttuu sävyltään sisäänpäinkatsovaksi ja miltei vainoharhaiseksi; silloin päiväkirjan kirjoittamisella oli selvä terapeuttinen merkitys.
Päiväkirjan lisäksi Helsingin yliopiston kirjastossa on neljäkymmentäyksi kansiota henkilökohtaisia papereita, jotka vaihtelevat koulu- ja yliopistomuistiinpanoista ja harjoitusvihkoista sekä Sjögrenin elämänsä aikana vastaanottamista monista sadoista kirjeistä hänen henkilökohtaiseen albumiinsa, hänen yksityiskohtaiseen lääketieteelliseen omaelämäkertaansa, runoihin ja saarnoihin. Sjögrenin kirjeenvaihto on erityisen tärkeä lähde kahdesta syystä. Yhtäältä Sjögren piti sitä liitteenä päiväkirjalleen — toisin sanoen molemmat on luettava yhdessä, jotta saisi täydellisen kuvan Sjögrenin toiminnasta. Toinen syy on hänen kirjeenvaihtonsa koko ja laajuus. Siihen sisältyy kirjeenvaihtoa monien Euroopan osien sen ajan johtavien tiedemiesten kanssa, suuria määriä kirjeenvaihtoa Suomen kansallisliikkeen johtavien henkilöiden kanssa Turun romantiikan ajoilta 1800-luvun puoliväliin ja huomattava määrä kirjeenvaihtoa Viron kansallisliikkeen johtohenkilöiden kanssa. Toisaalta täydellisenä vastakohtana tallella on myös kirjeenvaihtoa Sjögrenin pankinjohtajan kanssa sekä puolikirjallista suomenkielistä kirjeenvaihtoa etäisen sukulaisen kanssa, joka halusi opiskelija Sjögrenin apua lakiasian hoitamiseen.
Suomalaisille ja venäläisille tutkijoille tämän Sjögrenin jäämistön mahdollinen arvo olisi suunnaton, jos nämä kolme kokoelmaa olisi kunnollisesti luokiteltu ja koordinoitu. Ensinnäkin Sjögrenin kenttämatkojen julkaisematon aineisto täyttäisi sinänsä aukkoja ja antaisi historiallista syvyyttä ja yksityiskohtia useille tieteenaloille. Ajattelen tässä niitä Sjögrenin Pietariin tuomia näytteitä kielistä, esimerkiksa udmurtin kielen sanakirjan käsikirjoitusta, joista tähän saakka on ollut tuskin edes muistiinpanoja saatavissa.
Niiden aiheitten joukossa, joita Sjögrenin päiväkirjan ja muun jäamistön koordinoitu tutkimus voisi hyödyllisesti valaista, olisi mm. 1800-luvun kansallisliikkeen varhaisvaihe sekä kulttuurisena että poliittisena ilmiönä. Varmasti saisimme uusia näkymyksiä tästä aikakaudesta, jos Sögrenin aineistoa käsiteltäisiin esimerkiksi Hrochin, Anthony Smithin tai Ernest Gellnerin viimeaikaisten tutkimusten valossa. En ole tietoinen kenestäkään muusta keskieurooppalaisesta kansallismielisestä, joka olisi jättänyt niin paljon ensikäden henkilökohtaista aineistoa omasta henkisestä kehityksestään ja aatemaailmansa muovutumisesta.
Rikas aihevarasto piilee myös niiden eri paikkojen sosiaalihistoriassa, joissa Sjögren vietti elämänsä ja joista hän on tehnyt epätavallisen yksityiskohtaisia muistiinpanoja: koulupoikana Loviisssa Suomen sodan aikana; opiskelijana Turun romantiikan kukoistuskaudella; tutkijana kaukaisen Pohjolan pienissä kaupungeissa ja erämaahökkeleissä, joissa hän vietti uuvuttavia vuosia; mutta ennen kaikkea tiedemiehenä Pietarissa vuodesta 1829 vuoteen 1855. Sosiaalihistoriallisena dokumenttina Sjögrenin päiväkirja välittää selvän rakennekuvan akateemikon elämästä: viikoittaiset kokoukset ja keskustelut, säännölliset virkavelvollisuudet, joita akateemikkojen oli hoidettava arvostelujen kirjoittamisesta sensuroinnin neuvonantoon, ja, kuten Päivi Ronimus on äskettäin nerokkaasti todennut, patroneista ja klienteistä. Tätä rakennekuvaa Sjögrenin päiväkirja elävöittää kirjoittajan antaessa terävällä kynällä tehtyjä henkilökuvia akateemikkotovereista ja heidän yläpuolellaan olevista byrokraateista ja ministereistä, ja joissakin tapauksissa itse keisarin neuvonantajista.
Sanonta ‘ei kukaan ole profeetta omalla maallaan’ kuvaisi hyvin Sjögrenin ristiruutaista kohtaloa. Kun tarkkailee tosiasioita, on selvää, että ainakin vuodesta 1830 vuoteen 1850 Sjögren oli kansainvälisellä näyttämöllä yksi Suomen tunnetuimmista tiedemiehistä sekä Venäjällä yksi sen ajan vaikutusvaltaisimmista akateemikoista. Olen esittänyt edellä joitakin selityksiä tästä ristiriidasta. Saattaa olla, etta ehdottamani selitykset viittaavat kuitenkin lähinnä oireisiin kuin syihin. Olennainen osa kansallisidentiteetin rakentamisessa on sellaisen historian luominen, joka palvelee kansallispolitiikkaa: on oltava sortajia, on oltava marttyyreitä, on oltava pyhimyksiä, on oltava kadotettu kulta-aika. Toisin sanoen jokainen nuori kansakunta tarvitsee varhaisessa vaiheessaan omaa hagiografiaa, jota myöhemmät sukupolvien tutkijat joutuvat purkamaan ja sen tilalle rekentamaan historiografian.
Olen viime aikoina miettinyt, olemmeko saapuneet nyt tuollaiseen hetkeen kun on kyse Sögrenin ajasta. Ulkomaalaisena olen päätynyt tähän vaivalloiseen ajatukseen 1800-luvun ensimmäisen puoliskon tutkimuksieni pohjalta. Ensinnäkin olen alussa lähestynyt tätä aikakautta pelkästään alkuperäisten lähteiden kautta: vasta sen jälkeen tutustuin perinnäisen historiankirjoituksen näkökulmiin. Liian usein en voinut korreloida siitä muodostamaani käsitystä sen kuvan kanssa, minkä löysin yleisestä historian kirjoituksesta.
Tämä kiusallinen tilanne nousi mm. ajankohtaiseksi tämän vuoden kevättalvella, kun Helsingin yliopisto juhli 150-vuotista Suomen kielen oppituolia. Juhlapuhujien viittaukset Castrénin sankarielämään ja marttyyrikuolemaan tieteen ja isänmaan puolesta kuvasivat hagiografian kestäväa sitkeyttä. Castrénin julkaisemattomat kirjeet valittävät aivan erilaisen tarinan. Ne osoittavat, että hän oli jo tehnyt sopimuksen siirtyä pois Suomesta Saksaan, missä hänelle oli järjestetty paremmat tutkimusmahdollisuudet. Kuolema tuli kuitenkin väliin ja säillytti Castrénin sankarimaineensa.
Olenko minä ainoa tutkija, joka on huomannut tämän hagiografian kaatavan seikan? Mielestäni, Sjögrenin jäämistö voi tarjota uuden sukupolven tutkijoille mahdollisuuden nostaa 1800-luvun ensimmäisen puoliskon hagiografian verho ja ruveta tutkimaan uudelleen tuota aikakautta aikalaisten silmin. Silloin, ehkä lopultakin, Sjögren ja hänen saavutuksensa löytäisivät luontevasti oman paikkansa Pohjolan historiassa.
University College London
A.J. Sjögrenin Seura r.y.
1991-2001
Juhlaseminaari 10.-11.11.2001
Iitti
Mikä mies Sjögren oli?
Nykyajan sosiologi kutsuisi käsityöläisperheeseen syntynyttä Sjögreniä ‘marginaali-ihmiseksi’, henkilöksi, joka luonteensa, synnynnäisen kyvykkyytensä ja koulutuksensa keinoin irroittautuu siitä yhteiskuntaluokasta, johon hän on syntynyt, ja etsii elämänsä täyttymystä sellaisista yhteiskunnallisista ja ammatillisista oloista, joissa hän on aina uusi tulokas, eikä koskaan luontevasti omillaan. Kun eteenpäin ajava kunnianhimo liittyy korkeaan älykkyyteen ja ammattitietoihin levoton, usein maanisdepressiivinen ‘marginaali-ihminen’ voidaan lukea niihin, jotka muuttavat yhteiskuntaa. Sellaisia ihmisiä tšekkiläinen tutkija Miroslav Hroch pitää teoksessaan Euroopan kansallisliikeistä hyvin keskeisinä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun vuosikymmenille.
Sjögren oli ‘marginaali-ihminen’ parhaimmillan. Hän oli syntynyt suomea puhuvaan ympäristöön. Hänen ollessaan kahdeksanvuotias paikkakunnan pastori otti hänet siipiensä suojaan palkkaamalla hänet rutiininomaisiin toimistotöihin ja opettamalla hänelle samaan aikaan ruotsia. Heti kun Sjögrenin ruotsin kielen taito oli riittävä, pastori toimitti hänet Loviisan alkeiskouluun, jossa ollessaan Sjögren elätti itsensä toimimalla yksityisopettajana eräässä porvarillisessa perheessä. Hän opetti perheen lapsille ilta-päivällä sen, mitä oli itse oppinut aamulla koulussa. Loviisasta Sjögren siirtyi Porvoon kymnaasiumiin, ja vuonna 1813 Åbo Akademiin, missä hänestä tuli yksi Turun romantiikan nuorempia aktivisteja.
Sjögrenin julkaisemattomista päiväkirjoistaan käy ilmi se voimakas vaikutus, mikä Herderillä ja Porthanilla oli häneen siihen aikaan. Jo vuonna 1814 Sjögren alkoi tehdä kenttämatkoja, joilla hän etsi suomalaista kansanperinnettä. Vuosien 1816 ja 1817 matkoilla Inkeriin hän kuuli laulettavan aitoa kalavalamittaista runoutta. Hän tajusi runojen korkean iän ja ymmärsi niiden kansallisen merkityksen. Tämä elämys vaikutti mm. siihen, että hän päätti siitä lähtien opiskella Pohjois-Venäjän suomensukuisten kielten puhujien historiaa, kieliä ja perinnettä.
Myös Venäjän viranomaiset uskoivat – vaikkakin eri syistä – , että oli tärkeää tutkia suomensukuisia kansoja. Venäläisillä oli siihen aikaan suuri tarve kuvata maansa historia, maantiede, ilmasto, taloudelliset resurssit, kielet ja kulttuurit. Tutkimustyöstä vastasi pääasialliesti Pietarin Keisarillisen Tiedeakatemian jäsenet. Tiedeakatemian jäsenet uskoivat myös, että suuri osa Pohjois-Venäjän kansoista puhui suomen murteita, ja sen vuoksi he etsivät suomalaisia tiedemiehiä tätä työtä varten. Jo vuosisadan alussa Porthan oli kieltäytynyt Tiedeakatemian kutsusta suorittaa tällainen matka. Kun ajatus elvytettiin 1810-luvun lopulla, Sjögren pyrki tähän tehtävään. Kielimies Gustaf Renvallin ja historioitsija Anders Hippingin avustamana hän muutti vuonna 1819 Pietariin, missä hän alkoi valmistautua matkalle. Ministerivaltiosihteeri Robert Rehbinderin tukemana Sjögren sai keisarilta matka-apurahan, komennuksen ja valtuudet suorittaa tutkimuksia Pohjois-Venäjän kansojen keskuudessa.
Sjögrenin matka kesti viisi vuotta (1824 - 1829). Matkaten noin 12 000 kilometriä ratsain, vaunuissa, reessä ja vesiteitse hän kulki Aunuksessa ja Vienan Karjalassa, Suomen koillisosassa ja Pohjois- ja Itä-Lapissa. Lapista hän matkasi itään Uralille aina Permiin saakka. Hän palasi Pietariin eteläistä reittiä Kazanin ja Vologdan kautta mukanaan suuri määrä aineistoa eri kansojen historiasta, kielistä, kansanrunoudesta ja kansanperinteestä, onomastiikasta, ja taloustieteestä.
Sjögrenin palattua Pietariin hänet nimitettiin Tiedeakatemian tutkijan virkaan, jossa hän julkaisi vuosina 1830 – 1834 tutkimusmatkansa tuloksia. Nämä teokset, yhdessä hänen matkansa aikana ilmestyneiden julkaisujen kanssa, edustivat suomalais-ugrilaisesta sukulaisuudesta uutta luokittelua ja uutta suuntaa. Luokitteluun, joka perustui kielellisiin todisteisiin, Sjögren lisäsi löytämänsä vepsäläiset. Samalla Sjögren valotti uudella tavalla saamen kieliä ja niiden suhdetta suomen kieleen, ja kirjoitti perustavaa laatua olevan kuvauksen komin kielestä. Hänen matkansa aikana Suomessa ja Venäjällä julkaistut sanomalehtiartikkelit välittivät myös uusia tietoja Karjalasta ja sen kansanrunoudesta. Hänen vuonna 1828 Helsingissä julkaisemansa Kemi-Lappmark -teos oli erinomainen näyte niistä monitieteisistä aluekuvauksista, jollaisilla Tiedeakatemia oli jo systeemaattisesti kuvaamassa Venäjää.
Sjögrenin muut tämän kauden pääteokset käsittelivät toisaalta historiaa, onomastiikkaa, kansatiedettä ja kansanrunoutta alueelta, joka ulottui Suomesta itään Arkangelin ja Mezenin seuduille ja toisaalta Pietarin ympäristön inkeriläisten uudempaa historia ja silloisia oloja. Teokset pyrkivät hahmottamaan suomalaisten, erikoisesti hämäläisten ja karjalaisten, muinaishistoriaa. Lähestymistavaltaan ja yksityiskohdiltaan teokset ovat porthanilaisia; käsitteiltään ja hengeltään ne ovat tyypillisiä 1800-luvun alun kansallisyrityksiä luoda uudelleen menneisyyden niin sanottu ‘kulta-aika’. Inkeriä koskeva tutkimus käsitteli myös silloista nykyaikaa, ja sen kansanrunoutta koskevat osat täydensivät Elias Lönnrotin samaan aikaan tekemää keruutyötä Karjalassa.
Sjögrenin tämän kauden työllä oli kauaskantoinen merkitys. Hänen suomalais-ugrilaisten kielten luokittelunsa pysyi vakiomallina, kunnes Otto Donner uudisti sen vasta vuonna 1878. Erityisen tärkeä oli Sjögrenin monitieteinen tutkimusmetodi, joka yhdisti historian, kielitieteen, onomastiikan ja kansatieteen. Sjögren sovelsi näihin tieteenaloihin aikansa uusimpia tieteellisiä menetelmiä. Pian sen jälkeen tämän metodin pohjalta lähti liikkeelle Suomessa näiden oppiaineiden erillinen, itsenäinen kehitys. Sjögrenin nimeä yhdistetään enää harvoin tähän prosessiin, koska suuresta osasta hänen tämänaikaista työtään tuli nopeasti yleistä tietoa. Esimerkiksi mainittaakoon Lönnrot, joka sai Sjögreniltä paljon, mukaan luettuna vuoden 1835 Kalevalan esipuheen muinaishistorian kaava ja jotkut vuoden 1849 Kalevalan runotoisinnot. Tähän Lönnrot itse viittasi osuvasti Sjögrenin muistopuheessaan:
että me virta silmiemme edessä harvoin muistamme lähdettä, josta se sai alkunsa, ja leipä suussa emme ajattele sitä, joka muokkasi maan tai kylvi siemenen.
Sjögrenin elämän viimeiset kaksikymmentä vuotta (1835 – 1855), jotka hän vietti Pietarissa akateemikkona ja Suomen kansallisaatteiden lujana kannattajana, olivat sekä tapahtumarikkaat, vastuun ja työn puolesta vaativat että välillä vaarallisetkin. Hänen asemansa Tiedeakatemiassa ei ollut helppo. Nikolai I:n aikana Akatemiaa johti Sergei Uvarov, joka oli myöskin Venäjän Kansallisen Koulutuksen ministeri. Tänä aikana Akatemia oli keisarin ‘Ortodoksisuus, autokratia ja virallinen nationalismi’ -politiikan älyllinen toimielin. Sjögrenillä oli siis Akatemiassa hyvin arkaluonteinen rooli keisarikunnan ei-venäläisten kansojen asiantuntijana. Sjögrenin tehtäviin kuului mm. tietojen hankkiminen viranomaisille ei-venäläisten kansojen koulutukseen liittyvistä asioista, toimiminen neuvonantajana kansallista kysymystä koskevissa asioissa, ja siitä päättäminen, voitiinko tiettyjä teoksia julkaista.
Sjögren hoiti nämä tehtävät hienovaraisesti ja mahdollisimman paljon kyseessä olevien kansallisten ryhmien edut mielessään. Hän kykeni monilla tavoin auttamaan esimerkiksi virolaisia kansallismielisiä saamaan työnsä julkaistuksi, mm. Kreutzwaldia ja Wiedemannia. Lönnrot ja muut hänen sukupolvensa suomalaiset kääntyivät Sjögrenin puoleen halutessaan päästä käyttämään Venäjällä olevia arkisto-, kirjasto- ja kenttätyöaineistoja. Kuvaava esimerkki siitä, miten Sjögren käytti Tiedeakatemiassa vaikutusvaltaansa Suomen kansallisaatteiden edistämiseksi, oli hänen Castrénille antamansa tuki, jota ilman Castrén ei olisi päässyt tekemään kieli- ja kansatieteellisä tutkimuksiaan Siperiassa.
Sjögrenin tämän ajan tutkimukset merkitsivät siirtymistä Porthanin ajan monitieteisyydestä empiirisen tieteenalan ja metodin suppeammin kohdistettuun lähestymistapaan. Tässä Sjögren oli kansainvälinen uranuurtaja. Vaikkakaan hän ei kokonaan hylännyt historiaa, hän keskittyi yhä enemmän kieli- ja kansatieteeseen. Kuten aikaisemminkin hänen tutkimuksensa perustuivat kenttätöihin. Vuosina 1835 - 1838 hän matkusti Tiedeakatemian palveluksessa Kaukasiaan, missä hän tutki kieliä ja kansoja. Tuloksena oli ensimmäinen osseetin kielioppi ja sanakirja, joiden ansiosta Pariisin Ranskan Instituutti myönsi hänelle vuonna 1846 arvostetun Volneyn kultamitalinsa. Liivin- ja Kuurinmaalla kesinä 1846 ja 1852 tehdystä kenttätyöstä olivat tuloksena liivin kielen tekstikokoelmat ja kielioppi. Sjögrenin osseettia ja liiviä koskevat teokset ovat edelleenkin arvostettuja lähteitä. Mainittakoon myös, että Ossetian pääkaupungissa on edelleenkin Sjögrenin kunniaksi pystetty muistomerkki.
Aikanaan Sjögren tunnettiin Tiedeakatemiassa lujana suomalaisten etujen puolestapuhujana. Hyvä esimerkki tästä oli Akatemian vuonna 1840 Länsi-Siperiaan aloittama suuri tutkimusretki. Koska Sjögren ei itse terveydellisistä syistä pystynyt lähtemään tällaiselle obinugrilaisia koskevalle tutkimusmatkalle, jotkut akateemikot ehdottivat, että hänen tilalleen otettaisiin unkarilainen Antal Reguly. Sjögrenin julkaisematon kuvaus siitä, miten hän vakuutti Akatemian siitä, että nuori ja suhteellisen tuntematon suomalainen tutkija Castrén olisi paljon sopivampi suorittamaan tällaisen matkan, muistuttaa paljon enemmän kansainvälistä ryöväriromaania kuin erästä aatehistorian tärkeätä vaihetta. Erityisen tärkeä osuus Sjögrenillä oli näinä vuosina kansallisten tieteiden kehittämisen kannalta nuorten suomalaisten neuvonantajana ja opastajana. Castrén on vain yksi esimerkki tästä, Lönnrot on toinen. Erityisen tärkeä Sjögrenin suomalaiselle tieteelle tekemä palvelus oli se, että hän varmisti, että kansallisen identiteetin pohjana olevat tieteelliset aineistot, analyysit ja päätelmät pääsivät sen ajan oppineen maailman tiedoksi. Tämän tärkeän vuorovaikutuksen mahdollisti myös se, että Sjögrenin tutkimukset julkaistiin Akatemian erilaisissa kansainvälisissä vuosijulkaisuissa.
Pohdittaessa Sjögrenin panoksen merkitystä Suomen kansallisidentiteetin muodostumisessa on tarpeen miettiä, miksi suomalainen historiankirjoitus näyttää jättäneen ottamatta Sjögrenin huomioon. Osittain syyt ovat henkilökohtaisia. Ei Sjögrenin elämäntyyliin eikä hänen kuolintapaansa sisältynyt sellaisia sankarillisia aineksia, joita kansallissankareilta edellytetään (erityisesti kun verrataan Sjögreniä hänen klientiinsa, Castréniin).
Osittain syyt ovat poliittisia. Sjögren oli väliinputoaja. Toisaalta oman maan kiihkeät nuoret kansallismieliset parjasivat häntä ‘ei-suomalaiseksi’, koska hän toimi ulkomailla, ja toisaalta hänen mahdollisuutensa toimia oman maan kansallisaatteen hyväksi olivat vähenemässä Nikolain Venäjän vaikeutuvien poliittisten olojen takia. Sen lisäksi, vallankumousten vuonna, 1848, Sjögreniä ruvettiin seurailemaan. Sjögren tajusi poliisin tarkkailevan itseään tapahtuman jälkeen, jossa hänen vanhin tyttärensä pidätettiin poliittisista syistä. Sjögrenin päiväkirjasta paljastuu hänen pelkonsa, että tästä lähtien hänen mahdollisuutensa edistää edelleenkin oman maansa intressejä loppuisi siihen.
On vielä yksi Venäjän ja Suomen intressien otollinen kohtaamisalue, jonka olen tarkoituksella jättänyt tähän, koska se koskee sitä, mitä Sjögren saattaa vielä nyt tarjota tieteelle. Tarkoitan Sjögrenin jäämistöä, josta on melkoisia kokoelmia Tiedeakatemian Pietarin osastossa ja Helsingissä, mm. yliopiston kirjastossa. Sjögreniltä saatuja kirjeitä on tallella myös Euroopan eri kaupunkien arkisto- ja kirjastokokoelmissa. Sjögrenin jäämistö on tieteelle edelleenkin hyvin tärkeä sekä määränsä että monipuolisuutensa vuoksi. Sjögren ei ollut vain suuri dokumenttien keräilijä; hän oli myos innokas hamstraaja — olivatpa kyseessä ainutlaatuiset muistiinpanot sukupuuttoon kuolleesta murteesta tai ystävän lähettämästä vierailukutsusta.
Pietarissa säilynyt aineisto koskee pääasiallisesti Sjögrenin tieteellistä työtä. Se koostuu enimmäkseen kentällä tehdyistä muistiinpanoista, hänen Pohjois-Venäjälle ja Kaukasiaan tekemiensä tutkimusmatkojen dokumenteista — sekä käsikirkoituksista että julkaisuista. Lisäksi aineistossa on luonnoksia hänen myöhemmin julkaistuista töistään; lukuisia raportteja, jotka on laadittu osana akateemikon virkavelvollisuuksia; laajoja kokoelmia Suomen, Karjalan ja Inkerin kansanrunoutta; ja aineistoa, joka liittyy Sjögrenin varhaisimpiin vuosiin.
Helsingin yliopiston kirjastossa olevat aineistot liittyvät suoranaisemmin Sjögrenin persoonaan. Hallitseva on hänen päiväkirjansa, Allmänna Ephemerider. Tämä noin 8 000 sivua käsittävä jatkokertomus alkoi 1. syyskuuta vuonna 1806, ja tuskin päivääkään kului ilman merkintää Sjögrenin kuolinpäivään 18. tammikuuta 1855 saakka. Päiväkirja on kirjoitettu suurimmaksi osaksi ruotsiksi, mukana on joitakin lyhyitä jaksoja ranskaksi, saksaksi, venäjäksi, kreikaksi ja latinaksi. Päiväkirjan tehtävä vaihtelee vuosien kuluessa. Kauttaaltaan diskurssiivisena ja analyyttisena se sisältää suurimmasta osasta Sjögrenin elämää, yksityiskohtaiset tiedot jopa kirjoittajansa ruokavaliosta, terveydestä ja fyysisestä kunnosta. Välistä se palvelee muistikirjana, kun muuta paperia ei ollut käytettävissä, ja on näin myös kielitieteellisten, historiallisten, kansatieteellisten ja kansanrunoutta koskevien muistiinpanojen ja näytteiden varasto. Sjögrenin elämän loppupuolella, kun hän ei tuntenut enää oloaan turvalliseksi Pietarissa sekä Tiedeakatemian sisäisten riitojen että lisääntyvien poliittisten vaikeuksien vuoksi, päiväkirja muuttuu sävyltään sisäänpäinkatsovaksi ja miltei vainoharhaiseksi; silloin päiväkirjan kirjoittamisella oli selvä terapeuttinen merkitys.
Päiväkirjan lisäksi Helsingin yliopiston kirjastossa on neljäkymmentäyksi kansiota henkilökohtaisia papereita, jotka vaihtelevat koulu- ja yliopistomuistiinpanoista ja harjoitusvihkoista sekä Sjögrenin elämänsä aikana vastaanottamista monista sadoista kirjeistä hänen henkilökohtaiseen albumiinsa, hänen yksityiskohtaiseen lääketieteelliseen omaelämäkertaansa, runoihin ja saarnoihin. Sjögrenin kirjeenvaihto on erityisen tärkeä lähde kahdesta syystä. Yhtäältä Sjögren piti sitä liitteenä päiväkirjalleen — toisin sanoen molemmat on luettava yhdessä, jotta saisi täydellisen kuvan Sjögrenin toiminnasta. Toinen syy on hänen kirjeenvaihtonsa koko ja laajuus. Siihen sisältyy kirjeenvaihtoa monien Euroopan osien sen ajan johtavien tiedemiesten kanssa, suuria määriä kirjeenvaihtoa Suomen kansallisliikkeen johtavien henkilöiden kanssa Turun romantiikan ajoilta 1800-luvun puoliväliin ja huomattava määrä kirjeenvaihtoa Viron kansallisliikkeen johtohenkilöiden kanssa. Toisaalta täydellisenä vastakohtana tallella on myös kirjeenvaihtoa Sjögrenin pankinjohtajan kanssa sekä puolikirjallista suomenkielistä kirjeenvaihtoa etäisen sukulaisen kanssa, joka halusi opiskelija Sjögrenin apua lakiasian hoitamiseen.
Suomalaisille ja venäläisille tutkijoille tämän Sjögrenin jäämistön mahdollinen arvo olisi suunnaton, jos nämä kolme kokoelmaa olisi kunnollisesti luokiteltu ja koordinoitu. Ensinnäkin Sjögrenin kenttämatkojen julkaisematon aineisto täyttäisi sinänsä aukkoja ja antaisi historiallista syvyyttä ja yksityiskohtia useille tieteenaloille. Ajattelen tässä niitä Sjögrenin Pietariin tuomia näytteitä kielistä, esimerkiksa udmurtin kielen sanakirjan käsikirjoitusta, joista tähän saakka on ollut tuskin edes muistiinpanoja saatavissa.
Niiden aiheitten joukossa, joita Sjögrenin päiväkirjan ja muun jäamistön koordinoitu tutkimus voisi hyödyllisesti valaista, olisi mm. 1800-luvun kansallisliikkeen varhaisvaihe sekä kulttuurisena että poliittisena ilmiönä. Varmasti saisimme uusia näkymyksiä tästä aikakaudesta, jos Sögrenin aineistoa käsiteltäisiin esimerkiksi Hrochin, Anthony Smithin tai Ernest Gellnerin viimeaikaisten tutkimusten valossa. En ole tietoinen kenestäkään muusta keskieurooppalaisesta kansallismielisestä, joka olisi jättänyt niin paljon ensikäden henkilökohtaista aineistoa omasta henkisestä kehityksestään ja aatemaailmansa muovutumisesta.
Rikas aihevarasto piilee myös niiden eri paikkojen sosiaalihistoriassa, joissa Sjögren vietti elämänsä ja joista hän on tehnyt epätavallisen yksityiskohtaisia muistiinpanoja: koulupoikana Loviisssa Suomen sodan aikana; opiskelijana Turun romantiikan kukoistuskaudella; tutkijana kaukaisen Pohjolan pienissä kaupungeissa ja erämaahökkeleissä, joissa hän vietti uuvuttavia vuosia; mutta ennen kaikkea tiedemiehenä Pietarissa vuodesta 1829 vuoteen 1855. Sosiaalihistoriallisena dokumenttina Sjögrenin päiväkirja välittää selvän rakennekuvan akateemikon elämästä: viikoittaiset kokoukset ja keskustelut, säännölliset virkavelvollisuudet, joita akateemikkojen oli hoidettava arvostelujen kirjoittamisesta sensuroinnin neuvonantoon, ja, kuten Päivi Ronimus on äskettäin nerokkaasti todennut, patroneista ja klienteistä. Tätä rakennekuvaa Sjögrenin päiväkirja elävöittää kirjoittajan antaessa terävällä kynällä tehtyjä henkilökuvia akateemikkotovereista ja heidän yläpuolellaan olevista byrokraateista ja ministereistä, ja joissakin tapauksissa itse keisarin neuvonantajista.
Sanonta ‘ei kukaan ole profeetta omalla maallaan’ kuvaisi hyvin Sjögrenin ristiruutaista kohtaloa. Kun tarkkailee tosiasioita, on selvää, että ainakin vuodesta 1830 vuoteen 1850 Sjögren oli kansainvälisellä näyttämöllä yksi Suomen tunnetuimmista tiedemiehistä sekä Venäjällä yksi sen ajan vaikutusvaltaisimmista akateemikoista. Olen esittänyt edellä joitakin selityksiä tästä ristiriidasta. Saattaa olla, etta ehdottamani selitykset viittaavat kuitenkin lähinnä oireisiin kuin syihin. Olennainen osa kansallisidentiteetin rakentamisessa on sellaisen historian luominen, joka palvelee kansallispolitiikkaa: on oltava sortajia, on oltava marttyyreitä, on oltava pyhimyksiä, on oltava kadotettu kulta-aika. Toisin sanoen jokainen nuori kansakunta tarvitsee varhaisessa vaiheessaan omaa hagiografiaa, jota myöhemmät sukupolvien tutkijat joutuvat purkamaan ja sen tilalle rekentamaan historiografian.
Olen viime aikoina miettinyt, olemmeko saapuneet nyt tuollaiseen hetkeen kun on kyse Sögrenin ajasta. Ulkomaalaisena olen päätynyt tähän vaivalloiseen ajatukseen 1800-luvun ensimmäisen puoliskon tutkimuksieni pohjalta. Ensinnäkin olen alussa lähestynyt tätä aikakautta pelkästään alkuperäisten lähteiden kautta: vasta sen jälkeen tutustuin perinnäisen historiankirjoituksen näkökulmiin. Liian usein en voinut korreloida siitä muodostamaani käsitystä sen kuvan kanssa, minkä löysin yleisestä historian kirjoituksesta.
Tämä kiusallinen tilanne nousi mm. ajankohtaiseksi tämän vuoden kevättalvella, kun Helsingin yliopisto juhli 150-vuotista Suomen kielen oppituolia. Juhlapuhujien viittaukset Castrénin sankarielämään ja marttyyrikuolemaan tieteen ja isänmaan puolesta kuvasivat hagiografian kestäväa sitkeyttä. Castrénin julkaisemattomat kirjeet valittävät aivan erilaisen tarinan. Ne osoittavat, että hän oli jo tehnyt sopimuksen siirtyä pois Suomesta Saksaan, missä hänelle oli järjestetty paremmat tutkimusmahdollisuudet. Kuolema tuli kuitenkin väliin ja säillytti Castrénin sankarimaineensa.
Olenko minä ainoa tutkija, joka on huomannut tämän hagiografian kaatavan seikan? Mielestäni, Sjögrenin jäämistö voi tarjota uuden sukupolven tutkijoille mahdollisuuden nostaa 1800-luvun ensimmäisen puoliskon hagiografian verho ja ruveta tutkimaan uudelleen tuota aikakautta aikalaisten silmin. Silloin, ehkä lopultakin, Sjögren ja hänen saavutuksensa löytäisivät luontevasti oman paikkansa Pohjolan historiassa.
